On minusta ymmärrettävää, että masentuneen ja tuulella käyvän ihmisen kanssa on mahdotonta elää tervettä ja rakastavaa arkea. On hirvittävän kuluttavaa, kun et ikinä kotiovea avatessasi tiedä mihin pitäisi varautua. Onko rouva kenties tänään leiponut aivan uskomattoman ihanaa mustikkapiirakka (mascarponejuusto on sen salaisuus!), kattanut pöydän kauniiksi (millintarkasti, kahvikuppien korvat juuri oikeassa kulmassa juojiin nähden!) ja laittanut kahvin tippumaan. Vai onko rouva kenties tänään hautautunut peittojen alle pimeään makuuhuoneeseen ja antanut lapsille luvan katsella möröt vastaan muukalaiset viidennentoista kerran putkeen, kun äiti on nyt vähän väsynyt. Vai makaako se pesuhuoneen lattialla ja itkee täristen miten haluaa kuolla, koska ei jaksanutkaan tyhjentää tiskikonetta. Joka kerta kun se tulee töistä, se näyttää erilaiselta. Tänään se oli hymy kasvoilla, kun oli suoriutunut työtehtävistään mallikkaasti ja saanut mummolta kahvipaketin. Huomenna se kurvaa pihaan, itkee hetken autossa ja tullessaan sisälle, tiputtaa laukkunsa, kassinsa ja kenkänsä juuri siihen mihin ne sattuvat putoamaan, vaikka olet juuri siivonnut. Se on melkoisen raskasta sellainen.

Se ei siivoa, ei tiskaa. Ei laita käyttämiään tavaroita paikoilleen. Ei ripusta pyykkejä (vaan haluaa kuivausrummun). Ei pyyhi ruokatahroja pöydiltä. Ei jaksa patistaa lapsia nukkumaan. Ei jaksa lähteä kauppaan. Ei jaksa kerätä sukkia olohuoneen sohvan alta. Ei jaksa imuroida pieniä kiviä eteisen muovimatolta. Ei se jaksa. Eikä sellaisen ihmisen kanssa voi koskaan elää tervettä ja rakastavaa arkea.

Se tarvitsee itselleen henkilökohtaisen avustajan. Ihmisen joka nostaa sen aamulla sängystä ja auttaa pukemaan päälle, vaikka se potkii ja sättii. Keittää sille aamukahvia ja pakottaa sen syömään aamiaista (joka on edelleenkin mielestäni päivän tärkein ateria, vaikken ole sitä vuosikausiin syönytkään. Paitsi hotelleissa. Siellä olen kyllä jaksanut syödä.), vaikka se teeskentelee, että on liian kiire. Se tarvii avustajan, joka auttaa sitä hengittämään työmatkalla, kun tuntuu, että turvavyö kiristää ja silmissä sumenee. Se tarvii ihmisen, joka kannattelee sitä. Ei puolison tarvitse jaksaa vuosikausia kuunnella, miten joka toinen päivä se on innoissaan jostakin. Kuten jatko-opinnoista, työpaikasta, vapaaehtoisprojekteista, yhdistystoiminnasta tai kansalaisopiston pienoisveistoskursseista. Ja joka toinen päivä se pelkää kuolevansa, kun on niin monta kertaa sanonut toivovansa kuolemaa. Eikä se halua kuolla, mutta ei vaan jaksa elää. (Yksi minua eniten lohduttaneista kirjoista on Ann Heberleinin kirja "En halua kuolla, en vain jaksa elää". Jo kirjan nimi kertoo niin osuvasti mistä tässä on kysymys). Ymmärrän, että puolison tehtävä ei ole kannatella toista vuosikausia omilla harteillaan, peläten sitä päivää kun se todella toteuttaakin kaikki uhkauksensa auton ajamisesta jokeen tai ranteiden auki nirhimisestä fiskarsin oranssinvärisillä saksilla.

Siksi päätin pelastaa mieheni.

Ja luoja paratkoon, miten olen sitä päätöstäni katunut. (Eihän sellaista saa sanoa ääneen? Eihän tälläisellä tavalla voi pettää elämää, joka on niin auliisti tarjonnut auttavan kätensä ja järjestänyt mahdollisuuksia uuden elämän aloittamiseen? Eikö sellainen ihminen ansaitsekin jäädä häviäjän rooliin, joka astuu askeleen eteen ja kaksi taakse?)

Se tuntuu aika sanoinkuvaamattoman typerältä, kun huomaa itkevänsä päivystävälle lääkärille tämän tiedustellessa ystävällisin silmin, että mikäs se tilanne nyt on. Minä olen löytänyt hyvän lääkärin, löysin sen oikeastaan jo alkuvuodesta. Löysin sellaisen lääkärin, joka on itsekin ollut hullu ja syönyt pällipillereitä. Vaikka se sanookin aina minulle, että "Sinulla ei ole päässä vikaa. Sellainen ihminen, joka on hullu, ei kykene tuntemaan kahta tärkeää tunnetta -syyllisyyttä ja häpeää. Ja ilman niitä tunteita, ihminen ei voi masentua. Sinä et siis ole hullu, vaan sinulla on tunteen ylikuormitus." Voi miten valtavan hienon kuuloinen diagnoosi, tunteen ylikuormitus. No, se kirjoitti kumminkin perjantaina sairauslomatodistukseen F32. Siinä se. Ei muuta. Työkyvyttömyysaika kaksi viikkoa ja nimi alle. Niin, se lääkäri on meillä vain päivystävänä. Siksi minun piti melkein itkeä terveyskeskuksen luukkutädille, jotta sain päivystävälle ajan asiassa, joka ei oikeastaan ole päivystysluonteinen. Yritin ensin valehdella, että kyse on aivan toisenlaisesta vaivasta, mutta lopulta oli pakko nöyrtyä ja ilmaista hienovaraisen verbaliikan keinoin, että hajoan, mikäli en saa sitä aikaa. Sanoin jokseenkin niin, että "Enkö minä nyt mitenkään voisi saada sitä aikaa", vaikka teki mieli sanoa, että "Pitääkö minun nyt jumalauta vetää ranteeni auki ja tulla sitten sinne ensiapuun. Saisinko minä sitten ajan sille lääkärille jolle haluan?".

Minä vein sen saikkulapun perjantaina esimiehelle. Punaiselle paholaiselle, joka ajattelee kaikkien työntekijöiden olevan patalaiskoja, kieroja juonittelijoita ja ajattelevan esimiehistään lähtökohtaisesti pahaa. Se sanoi torstaina minulle päin naamaa, työtovereiden täyttämässä auditoriossa, että "No sä se ny sitte oot aina kipee!" , kun kerroin meneväni kesken päivän päivystävälle. (Juu. Kävin torstainakin päivystävällä. Se ei ollut se hyvä lääkäri. Se oli joku Blommendahl, ihan kiva tyyppi, ei siinä mitään. Se kirjoitti minulle perjantaipäivän sairauslomaa pitkittyneen nielutulehduksen vuoksi. Ja penisiliinikuurin. Nestemäisenä. En vielä torstaina uskaltanut sanoa sille luukkutädille, että haluan sille hyvälle lääkärille, joka on itsekin hullu.) Perjantaina se punainen paholainen halasi minua ja hihkui "Voimahali!". Teki mieli oksentaa sen työpöydälle.

Niin. Tämä mukava ja hyvä lääkäri kirjoitti minulle perjantaina Cymbaltaa. Oikein mukavan värisiä pillereitä ja melkoisen trendikkään oloisessa pakkauksessakin. (Ja hävyttömän hintasia. Pakko olla hyviä.) Juu, mutta enhän minä sille huomannut sanoa, etten osaa niellä kapseleita. Tai pillereitä. Tai yhtään mitään hippusia, jotka voivat jäädä poikittain kurkkuun. (Olen aikaisemminkin, vuonna 2006 täällä kysynyt, tiedätkö Minisunin, sen D-vitamiinipillerin, jonka halkaisija on jotakuinkin kolme millimetriä. Minä pureskelen sen.) Yritin maanantaiaamuna ottaa sellaisen Cymbaltan. Tai oikeastaan yritin ottaa neljä sellaista. Siis en kerrallaan, vaan vuorotellen kokeilin. Toivoen, josko seuraava olisikin jokin superliukas ja omatoiminen kapseli, joka suorastaan solahtaisi jugurtin seasta nieluun. Kun ei se neljäskään siitä kielenpäältä sitten minnekään mennyt ja vatsalaukku oli jo aivan pullistunut kaikesta juomastani vedestä, päätin että tilaan lääkärille soittoajan.

Siinä odotellessa tutkailin hieman asioita ja tutustuttuani erityisen vakuuttavien keskustelupalstojen antiin, tulin siihen tulokseen, että haluan Cymbaltan tilalle Efexorin, joka vaikuttaa jokseenkin samalla tavalla ja samoihin paikkoihin aivoissa, mutta on kuitenkin sillä tavalla erityinen, että kapselin voi avata, kunhan muistaa olla purematta sen kapselin sisällä olevia rakeita. Niin todellakin, pakkausselosteessa tämä mainitaan kaiketi siinä "Kapseli tulee niellä kokonaisena veden kanssa"-lauseen rivinvälissä. Eihän se mukava ja hullu lääkäri sitä kirjoittanut, kun ei kerran sitä kapselia sen mielestä voi avata. Kirjoitti Cipralexia, jota minulla oli silloin aikaisemminkin. (Ja oli muuten alkuvuonnakin kun aloin saada paniikkikohtauksia. Paitsi etten syönyt sitä. Söin neljä päivää Opamoxia. Sitten lopetin senkin.) Eihän se lääkäri voi sitä tietää, että kapselin voi avata, vaikka Terveysportin lääketietokannassa ei sellaista mainintaa olekaan. Ja kyllä minä sen ymmärrän, että sillä on viisisataa potilasta siinä kädet ojossa, niin eihän se nyt yhden potilaan kapselinnielemiskyvyttömyyden vuoksi ehdi mihinkään farmaseuteille soitella. Ei sillä ole aikaa, kun siltä on ostettu vain päivystystä. Se on sellainen ostolääkäri. Se on varmaan porvari. Aika kiva silti.

Päätin olla lannistumatta ja soittaa kylän parhaaseen apteekkiin, jossa on ystävällisin palvelu ja miellyttävin ilma hengittämistä varten. Ja akvaario. Kysyin Efexor-kapselin avaamisesta ja farmaseutti piti hieman pidemmän tauon, kun sanoin, että "Ei, ei minulla sitä vielä ole kun minulla on Cymbalta, mutta minä siis en voi sitä ottaa kun en saa niellyksi. Ja siis Cipralexia on nyt reseptillä, mutta en minä sitä halua. Kun haluaisin kokeilla tätä kaksikanavaista. Ja kun minulla on sellaista tietoa, että Efexorin voisi avata, kunhan ei pure niitä rakeita ja juo paljon vettä päälle. Että osaatko kertoa, että voisiko sen avata. Että minä voisin sitten lääkärille sanoa, että kirjoittaisi sitä". Mukava ja asiallinen farmaseutti se sitten kumminkin oli. Soitti takaisin varmistettuaan asiaa lääketehtailijoilta. Ja kyllä, olin oikeassa.

[On olemassa ENTEROKAPSELEITA (kuten Cymbalta), joiden tarkoituksena on, että lääkeaine imeytyy vasta ohutsuolessa. Siksi enterokapselit ovat sellaisia, että ne kapselit itsessään kestävät vatsahappoja ja siksi niitä ei missään tapauksessa saa avata. Sitten on olemassa DEPOTKAPSELEITA, joiden tarkoituksena on, että lääkeaine imeytyy h-i-t-a-a-s-t-i ruuansulatuskanavassa ja niissä kapseleissa on yleensä sellainen pinnoite, mikä sulaa hitaasti ja siksi niitä ei myöskään missään tapauksessa saa avata. Mutta Efexorin kapselipas onkin tehty pelkästä liivatteesta ja sen kapselin sisällä olevat rakeet itsessään on pinnoitettu siten, että lääkeaine imeytyy h-i-t-a-a-s-t-i. Ja jokainen varmasti tässä kohdin äkkää aika nopeasti, että se liivatekapselihan liukenee jo matkalla, eli ei sillä ole mitään muuta tarkoitusta, kuin kuljettaa ne kivasti pinnoitetut valkoiset rakeet sinne vatsaan. Siksipä sen kapselin voikin huoletta avata ja lääketehtailijan suosituksen mukaisesti sekoittaa vaikkapa omenahilloon ja nielaista purematta.]

[Olen alkanut suunnitella farmaseutin uraa. Farmaseutiksi voi opiskella ainakin Helsingissä ja Itä-Suomessa. Siis yliopistossa.]

No, selvitettyäni mysteerisen kapselirakenteen, päätin soittaa uudelleen terveyskeskuksen luukkutädille ja tiedustella soittoaikaa sille mukavalle, hullulle lääkärille. Se oli ehtinyt jo lähteä. (Minkälainen päivystäjä lähtee töistä kesken päivän ja jättää kakkospäivystäjän päivystelemään?) No, pienehkön suostuttelun jälkeen sain kuitenkin soittoajan tiistaille. HUOM! Sain siis varattua päivystävälle lääkärille soittoajan seuraavalle päivälle, vaikka päivystysaikoja ei missään tapauksessa voi varata kuin kyseessä olevalle päivälle, ja vieläpä asiassa, joka ei sinänsä ole edes päivystysluonteinen. Alan olla aika mestari tässä puhelinrumbassa.

Tänään se lääkäri sitten soitti. Eikä se edes suuttunut, vaikka olin hyppinyt sen varpaille tässä lääkkeenmääräysasiassa. Tänään myös hain sen Efexorin apteekista. Se ei ollut ollenkaan niin kivan värinen kuin se Cymbalta (päätin muuten antaa ne 24 kuolaamatonta kapselia äidilleni joululahjaksi, kun sille on määrätty niitä kans. Se osaa niellä ainakin kolmetoista tablettia yhdellä kertaa.), eikä ollenkaan niin hienossa paketissa. Farmaseutti sattui muuten olemaan se sama, joka selvitteli niitä rakeita. Aikamoista kyllä, kun siinä oli kuitenkin neljä muutakin kassaa auki, että mun vuoronumeroni osui just sille. Se katsoi mua aika säälien ja kysyi, että "Kertoihan lääkäri, että tästä voi sitten tulla aika ikäviä sivuoireita näin alkuun. Että älä ihan heti sitten säikähdä tai luovuta." Mulle ei ole ikinä sanottu noin. Korkeintaan kerrottu, että alkuun voi tulla vähän jotain päänsärkyä, mutta kyllä se siitä. Aloin olla hieman huolissani niistä sivuoireista, eikä päätökseni olla lukematta pakkausselostettakaan oikein pitänyt. Siitä huolimatta päätin antaa mennä.

Huomenna minä vihdoin aloitan kaksikanavaisen masennuslääkkeen.

Olen jälleen tässä. Kaiken tämän vanhan edessä aivan kuin en koskaan aikaisemmin olisi ollut. Miten helposti sitä unohtaakaan kaiken menneen ja toisaalta muistaa liiankin hyvin. Muistaa oikeastaan niin hyvin, että sitä on alkanut kaivata. On kaivannut sellaista tilaa, jossa hahmotti omat ääriviivansa. Ne ovat pikkuhiljaa ohentuneet, haalistuneet ja lopulta kadonneet. Aivan kuin jokin olisi pyyhkinyt niitä vaivihkaa, aina kun selkänsä käänsi ja uskalsi katsoa vähän pidempään. (Viuh viuh) jokin niitä pyyhki siellä koko ajan. Jokin joka opetteli olemaan hiljaa, olemaan kunnolla ja asiallisesti, käyttäytymään.

Niin, käyttäytymiseksi sitä kai kutsutaan, kun osaa väkijoukoissa huutaa kirosanoja sisäisesti päästämättä pienintäkään ääntä. Kun osaa syödä lautasensa tyhjäksi ja olemaan välittämättä niistä hiljaisista pistoista rintakehällä, jotka kehottavat oksentamaan tomaattikeiton ravintolan valkoiselle pöytäliinalle, kulahtaneiden tekokukka-asetelmien lomaan. Kun osaa hymyillä kauniisti ja nyökäyttää päätään hyväksyvästi, samalla kun päästää suustaan ne tutut sanat "no, ihan hyvää", vaikka tekisi mieli kysyjälle vastata, että "Mitäs helvettiä se sinulle kuuluu, mitä minulle kuuluu, varsinkaan kun et aikaisemminkaan minun kuulumisistani ole kiinnostunut ollut. Etkä varmasti ole valmis kuulemaan sitä, mitä todella sitten kuuluu. Ja kuule niitä kuulumisia onkin tänään ennenkuulumattoman paljon, aivan roppakaupalla. Että otas kuule oikein esimerkillisen hyvä haara-asento, että jaksat siinä seisoskella tovin jos toisenkin kun vaihdellaan tässä vähän kuulumisia".

Kun osaa käyttäytyä, antaa itsestään hyvän kuvan. Siinä on kuulkaas oikein kaksikymmentä sekuntia aikaa, kun tapaa uuden ihmisen, antaa itsestään hyvä ensivaikutelma. Ja minulle on aina opetettu, että se on ensiarvoisen tärkeää, millaisen ensivaikutelman itsestään antaa. Sitä opettelee antamaan itsestäni hyvän kuvan. Olen saanut siitä aivan palautettakin! En toki suoraan, koska eihän me täällä ketään ole totuttu suoraan päin naamaa kehumaan, sen voisi äkkiä tulkita nuoleskeluksi. Mutta jokatapauksessa, minua kuulemani mukaan on opittu pitämään aivan asiallisena ihmisenä, josta saa hyvän ensivaikutelman. Siihen se hyvyys sitten jääkin. Ensivaikutelmaan.

Kaikki nämä vuodet sitä huomaa eläneensä ensivaikutelmiensa varassa. Siihen jää oikeastaan koukkuun, hyvän ensivaikutelman antamiseen. Siihen jää koukkuun niin pahasti, että ei enää osaa antaa itsestään muunlaista kuvaa. Sitä jää leijumaan ensivaikutelmansa varaan ja pikkuhiljaa (viuh viuh) siitä tulee totuttua. Sitä turtuu ja onnellisuudesta tulee turhaa.

niin kuin pieni tietosanakirja kertoo sirahveista (sivuilla 190 ja 191),

olen märehtijä.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tuollainen talous tarkoittaa.. talousnero, talousmarkka, taloudenhoitaja, taloudellisesti, talous-uutiset.. jotenkin kuitenkin olen aina yhdistänyt talouden rahaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Näin ollen mielestäni sanassa taloudenhoitaja on vakava virhe, koska käsittääkseni taloudenhoitaja tekee sitä mitä yleensä äidit tekevät, eli siivoavat, tiskaavat ja sen semmoista. Lisäksi olen ymmärtänyt, että taloudenhoitaja on useimmiten palkollinen, eli työväkeä, joten en usko että hänen toimenkuvaansa kuuluu perheen raha-asioista huolehtiminen. (Korjatkaa jos olen väärässä.)

Onneksi nykyisin on lähinnä kodinhoitajia.

Tarkoitetaanko tällä mielikuvalla taloudenhoitajasta siis sitä, että oikeasti se on se äiti (tai vaimo), joka perheen raha-asiat hoitaa. Että kaiken takana on nainen, niinkö? No, joissakin tyypillisissä tapauksissa tämä ehkä meneekin niin, että mies tuo rahat kotiin ja nainen kyllä huolehtii siitä mihin ne käytetään..

Niin, olisihan se hienompaa käyttää itsestäänkin sanaa taloudenhoitaja, kuin työtön kotiäiti.

No joka tapauksessa, koen olevani hyvinkin taloudellinen, siis että minulla on rahaa.

Ei sitä paljon ole, niin, työttömyysrahat ja parit lapsilisät. Ei niillä herroiksi pääse elämään! Mutta niin kuin jo aikaisemmin sanoin minulla on etuoikeutettu asema, mieheni käy vakituisessa työssä.

Nyt te ajattelette että minä olen semmoinen isorintainen, minihameinen, tupakkaa ketjussa käryttävä siivelläeläjä.

Ehei, minä olen vain ihan tavallinen suomalainen aikuiseksi kasvamaton nainen, ja hullukin vielä.

Tällä hetkellä elämme sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, jota alkukantaisemmin kutsutaan ”kädestä suuhun” -ilmiöksi.

Meillä tämän ilmiön rinnalla juoksevia menoja ovat olennaisesti kaikenlaiset huvimenot, kuten erityyppisten ’koti & sisustus’ -lehtien tilaukset ja pikaruokaloiden liikakäyttö. Päihdykkeitä, sun muita nautintoaineita me emme kuluta, jos kerran kuussa yhtä saunaolutta ei lasketa. Karamellejä tai muita turhakkeita emme kotiimme kanna. Muutenkaan emme harrasta turhanpäiväistä shoppailua, esimerkiksi vaatekaupoissa (en ole siis tyypillinen naisihminen) mutta kaikenlaista pientä kivaa työkalua ja sisustustavaraa tulee hamstrattua. Myöskään elokuvat, saati baarireissut eivät meitä houkuta…

..me remontoimme.

Ja jokainen joka on joskus aloittanut omakotitalon muokkauksen mieleisen väriseksi niin ulkoa, kuin sisältä, tietää, että ”ei ne maalit nyt niin kovin kalliita ole, jos vertaa vaikka tapettien laittoon” -tyyliset lausahdukset ovat potaskaa. Ja kun ei ne maalit pelkästään riitä, on ostettava lattiamateriaalit, listoitukset, pakkelit ja pensselit. Puhumattakaan kodin yleisilmeestä, johon kuuluu erinäiset tekstiilituotteet, kuten verhot ja astiapyyhkeet. Kalliiksi on tullut, vaikka vähän vain ollaan jotain laitettu. Keittiöremontti on luojan kiitos vielä suunnitteluasteella, mutta muistaakseni rosterijutut on vähän hintavampia.

Eikä minua hirveästi pelota (olen aina ollut tässä suhteessa naiivi) tulevaisuus. Aion vakaasti olla ottamatta opintolainaa, mikäli saan mahdollisuuden aloittaa opiskeluni ammattikorkeakoulussa ensi syksynä. Tiedän että siitä tulee tiukempaa, mutta no, ehkä totuuden nimessä meillä on hieman varaa kiristääkin.

Se on rakas, niin rakas. Se pitää minutkin hengissä ja se on liikaa vaadittu yhdelle ihmiselle, minusta. En tiedä mihin minä joutuisin ilman sitä, vaikka välillä en sen aivoja jaksakaan käsittää. Välillä kun tuntuu siltä että me emme ymmärrä toisiamme, eikä meistä ole mitään hyvää toisillemme, tulee niin kova ikävä, että on pakko rutistaa sitä matkan päähän. En mä tiedä tunteeko se sitä, vaikka välillä minusta kyllä tuntuu, että se seisoo vieressä ja hymyilee.

Se on niin paljon vahvempi kuin minä. Se on pelottava. Se on liian looginen ja liian paljon kaikkea. Se on liian hyvä. Se on niin parempi kuin minä. Se selviää kaikesta paljon helpommin kuin minä. Se on kokenut niin paljon että se ei enää hätkähdä pikkujutuista. Se on niin paljon enemmän kuin minä. Se ei ole niin kuin minä.

Se ei ymmärrä minua. Se ei ymmärrä mitä tämä kaikki on, miksi olen tällainen. Se ei näe kaikkea ja siltikin näkee. Se tietää milloin minä valehtelen ja milloin olen pettänyt sen luottamuksen. Se haistaa sen jo kaukaa. Se tietää, että minä ajattelen sitä, vaikken aina jaksakaan soittaa sille. Se tietää, ettei sen tarvi vastata minun sähköposteihin sen takia että minä tietäisin sen rakastavan minua.

Minulla ei ole muuta. Minulla ei ole ketään muuta, muut ovat tyhjää. Minä olen muille tyhjää, minä en pidä kenestäkään, minä en muodosta ihmissuhteita. Minä haluan olla yksin, vaikka silloin kuolenkin ikävään. Minä tarvitsen ihmisiä, mutta en ole ansainnut muiden seuraa. En ansaitse muiden ystävyyttä, kun en kuitenkaan ole niiden arvoinen, en minä jaksa kauaa samaa ihmistä. Minä kyllästyn, vaihdan. Ja siksi en saa ystävystyä kehenkään, en saa omistaa sellaista jonka kanssa menen terassille. Minä itken yksin keittiön pöydän vieressä, kun minulla ei ole ketään kenen kanssa menisin terassille. Hymyilen ja nostan pääni, sanon: minä en tarvitse ketään.

Sitä siipipuolta enkeliä minä tarvin. Se ylentää minut ja itsensä. Se tekee itsestäni sittekin elämisen arvoisen ja se saa minu kärsimään kovemmin kuin muut. Se jaksaa kuunnella minua ja se tietää mitä minä sanon. Se on kuin:

Ei oo montaa, ne mahtuu yhteen kouraan

joista varmasti tietää

et ne näkee kun ne katsoo

ja sen kaiken ymmärtää

Se ei ole tässä.

Se ei ole tässä nyt kun minä sitä tarvin.

Se ei ole tässä silloin kun minä sitä tarvin ja siksi minä en pidä siitä.

Sillä on omakin elämä ja siksi minä en pidä siitä.

Minulla ei ole ja siksi minä en pidä siitä.