Olin naimisissa. Vuoden ja seitsemän kuukautta, kunnes päätin pelastaa mieheni.

On minusta ymmärrettävää, että masentuneen ja tuulella käyvän ihmisen kanssa on mahdotonta elää tervettä ja rakastavaa arkea. On hirvittävän kuluttavaa, kun et ikinä kotiovea avatessasi tiedä mihin pitäisi varautua. Onko rouva kenties tänään leiponut aivan uskomattoman ihanaa mustikkapiirakka (mascarponejuusto on sen salaisuus!), kattanut pöydän kauniiksi (millintarkasti, kahvikuppien korvat juuri oikeassa kulmassa juojiin nähden!) ja laittanut kahvin tippumaan. Vai onko rouva kenties tänään hautautunut peittojen alle pimeään makuuhuoneeseen ja antanut lapsille luvan katsella möröt vastaan muukalaiset viidennentoista kerran putkeen, kun äiti on nyt vähän väsynyt. Vai makaako se pesuhuoneen lattialla ja itkee täristen miten haluaa kuolla, koska ei jaksanutkaan tyhjentää tiskikonetta. Joka kerta kun se tulee töistä, se näyttää erilaiselta. Tänään se oli hymy kasvoilla, kun oli suoriutunut työtehtävistään mallikkaasti ja saanut mummolta kahvipaketin. Huomenna se kurvaa pihaan, itkee hetken autossa ja tullessaan sisälle, tiputtaa laukkunsa, kassinsa ja kenkänsä juuri siihen mihin ne sattuvat putoamaan, vaikka olet juuri siivonnut. Se on melkoisen raskasta sellainen.

Se ei siivoa, ei tiskaa. Ei laita käyttämiään tavaroita paikoilleen. Ei ripusta pyykkejä (vaan haluaa kuivausrummun). Ei pyyhi ruokatahroja pöydiltä. Ei jaksa patistaa lapsia nukkumaan. Ei jaksa lähteä kauppaan. Ei jaksa kerätä sukkia olohuoneen sohvan alta. Ei jaksa imuroida pieniä kiviä eteisen muovimatolta. Ei se jaksa. Eikä sellaisen ihmisen kanssa voi koskaan elää tervettä ja rakastavaa arkea.

Se tarvitsee itselleen henkilökohtaisen avustajan. Ihmisen joka nostaa sen aamulla sängystä ja auttaa pukemaan päälle, vaikka se potkii ja sättii. Keittää sille aamukahvia ja pakottaa sen syömään aamiaista (joka on edelleenkin mielestäni päivän tärkein ateria, vaikken ole sitä vuosikausiin syönytkään. Paitsi hotelleissa. Siellä olen kyllä jaksanut syödä.), vaikka se teeskentelee, että on liian kiire. Se tarvii avustajan, joka auttaa sitä hengittämään työmatkalla, kun tuntuu, että turvavyö kiristää ja silmissä sumenee. Se tarvii ihmisen, joka kannattelee sitä. Ei puolison tarvitse jaksaa vuosikausia kuunnella, miten joka toinen päivä se on innoissaan jostakin. Kuten jatko-opinnoista, työpaikasta, vapaaehtoisprojekteista, yhdistystoiminnasta tai kansalaisopiston pienoisveistoskursseista. Ja joka toinen päivä se pelkää kuolevansa, kun on niin monta kertaa sanonut toivovansa kuolemaa. Eikä se halua kuolla, mutta ei vaan jaksa elää. (Yksi minua eniten lohduttaneista kirjoista on Ann Heberleinin kirja "En halua kuolla, en vain jaksa elää". Jo kirjan nimi kertoo niin osuvasti mistä tässä on kysymys). Ymmärrän, että puolison tehtävä ei ole kannatella toista vuosikausia omilla harteillaan, peläten sitä päivää kun se todella toteuttaakin kaikki uhkauksensa auton ajamisesta jokeen tai ranteiden auki nirhimisestä fiskarsin oranssinvärisillä saksilla.

Siksi päätin pelastaa mieheni.

Ja luoja paratkoon, miten olen sitä päätöstäni katunut. (Eihän sellaista saa sanoa ääneen? Eihän tälläisellä tavalla voi pettää elämää, joka on niin auliisti tarjonnut auttavan kätensä ja järjestänyt mahdollisuuksia uuden elämän aloittamiseen? Eikö sellainen ihminen ansaitsekin jäädä häviäjän rooliin, joka astuu askeleen eteen ja kaksi taakse?)