Semmoinen ihan kiva koti, maalla.

Ei mikään ihmeellinen, ei erityisen hieno tai erityisen iso, semmoinen sopiva.

 

Kaunis, mutta vielä kovin keskeneräinen tuulikaappi, jossa on kiiltävän musta katto. Se on ehkä kaunein tuulikaappi mitä olen koskaan nähnyt.

Hirveän pimeä eteinen, mutta onneksi tarpeeksi iso.

Työhuone, joka on aina sekaisin, niin sekaisin, että ovesta ei mahdu sisään. Välillä menen sinne väkisin, astun varovasti tavaroiden päälle ja toivon ettei mitään hajoa.

Perinteisen tylsä, vaikkakin valoisa keittiö, josta aukeaa näkymä kohtuullisen kokoiselle takapihalle. Takapihalla on taivaanvärinen hiekkalaatikko, pieni tammi ja leikkimökin paikka.

On siellä muutakin, mutta ne eivät ole kovin tärkeitä asioita.

 

Makuuhuone on kolkko, liian iso ollakseen kovinkaan intiimi paikka. Se on kuin jokin esittelyhalli: "Täällä, täydellisessä makuuhuoneessa, meidän täydellinen perhe nukkuu. Niin, ja huomaa miten päiväpeitto sointuu väreiltään täydellisesti seiniin, joissa kuitenkin on kolmea eri sävyä. Olemme ne itse maalanneet."

 

Olohuone on pelottava. Sekin on liian iso, liian vähän tavaraa, mutta liian paljon merkityksettömiä asioita. Ainut asia josta pidän olohuoneessani, on kirjahylly, jossa on paljon kirjoja. En minä niitä lue, yritän varmasti esittää parempaa ihmistä pitämällä kirjahyllyssäni avoimesti esillä maailman nähtävyyksistä kertovaa kirjasarjaa, sekä ikivanhoja valokuva-albumeita, jotka ovat täynnä minun kuviani.

Kirjahyllyssäni on myös avaamattomia viinipulloja, sulassa sovussa okkultististen tai ehkä pakanallistenkin kirjojen kanssa. On siellä raamattukin, siinä tarot-kirjan vieressä.

 

Ainut kotini turvapaikka on lastenhuone. Siellä on vanha nojatuoli, joka muistuttaa minua omasta lapsuudestani. Se on tismalleen samanlainen kulunut nojatuoli kuin se hirveä beigenvärinen, joka meillä oli kotona.

Se ei ole se sama. Mutta tarpeeksi sama ollakseen niin tuttu. Lapsena kaadoin tuolin niin, että selkänoja oli maata vasten. Niin se oli jotenkin parempi. Tuolista sai myös hyvän majan, kun siihen levitti oranssivärisen, mummolta haisevan, päiväpeitteen päälle.

 

Siihen tuoliin minä mahdun nytkin istumaan kokonaan. Niin että jalkani ovat sylissäni, vaikken olekaan vielä kovin pieni. Mutta tuoli on minulle sopiva. Se ottaa minut syliin silloin kun tuntuu että tukehdun vastuuni alle.

Lastenhuoneessa on siitäkin syystä turvallista, että se on pienin huone koko talossa. Jollei työhuonetta lasketa, mutta niin kuin jo kerroin, sinne ei mahdu kukaan.

Pieni on hyvä.

Pieni on turvallinen.

Pieni ei ole liian valtava käsiteltäväksi yhdellä henkäisyllä.