Syömishäiriö, jolla ei ole nimeä.
Se on semmoinen harmaa pallo, joka takertuu kurkkuuni silloin, kun asiat eivät mene niinkuin minä haluaisin, tai niin kuin minä olin suunnitellut.
Se on semmoinen neonkeltainen pallo, joka takertuu päähäni [silmien taakse] silloin, kun olen hetken aikaa ollut onnellinen tai silloin kun en ole muistanut olla masentunut.
Se on semmoinen pieni punainen superpallo, joka pomppii sinne tänne huoneessani. Yritän väistellä sitä, mutta kun se poukkiin seinästä katon kautta lattiaan ja siitä sängyn jalan kautta ikkunanpokaan, on väisteleminen helvetin hankalaa.

Painonvartijoissa minulle on opetettu, miten ruokaillessa pitää keskittyä vain ja ainoastaan olennaiseen, eli syömiseen. Pureskella hyvin ja laskea välillä haarukka takaisin lautasen reunalle, jos tuntuu että tahti kiihtyy liikaa. Ahmia ei saa, se ei tee hyvää ruuansulatukselle.
Ruokaillessa on syytä jättää oheistoiminta pois, esimerkiksi lehden luku, koska tällöin saattaa huomaamattaan unohtaa keskittyä ruuan syömiseen, syö liian nopeasti ja alkaa helposti ahmia liikaa.
Iltapalakin olisi syytä syödä keittiön pöydän vieressä, koska silloin napostelun vaara jää pieneksi, toisin kuin jos iltapalaa kantaisi olohuoneeseen telkkarin ääreen (vähän tätä, vähän tuota, otanpas vielä pari keksiä).
Tämä kaikki toimii erittäin hyvin, jos kyseessä on "normaali ylensyöjä". Siis ihminen jolla ei ole mitään varsinaista vikaa päässä, on vaan päässyt hyvän ruuan makuun ja nyt on vaikea päästä kebabkierteestä ulos.

Mutta entä kun syömiseen keskittyy liikaa?
Entä silloin, kun ei enää pysty nielemään, ellei ole pureskellut hyvin.
Entä kun ruoka tuntuu paljolta, kun sitä joutuu pureskelemaan niin paljon, että mieluummin söisi jotain vähemmän pureskelua vaativaa.
Entä kun ruoka ei mene alas, vaan takertuu siihen harmaaseen palloon. Syntyy "lumipalloilmiö" ja se pallo kasvaa kasvamistaan niin kauan kuin sille riittää tarveaineita, eli hyvin pureskeltua ruokaa. Kun tarveaineita ei enää tule, pallo on jumittunut niin pahasti paikoilleen, että on saatava ulos, hinnalla millä hyvänsä.
Entä kun pelkää syömistä, pelkää tukehtuvansa salaatinlehteen ja pelkää kuolevansa oksennukseensa.
Entä silloin kun on mieluummin syömättä, kuin tukehtuu.

Eikö silloin olisi tärkeää yrittää olla miettimättä ruokaa, olla keskittymättä olennaiseen?
Eikö silloin olisi hyväksi vaikkapa telkkaria katsellessa napostella porkkanatikkuja ja paahtoleipää. Lounaaksi keittämiään perunoita ja jauhelihakastiketta ääntä kohti lappaessaan olisi ihan hyvä lukea vaikkapa ilmaislehteä. Silloin saattaa käydä niin, että on syönyt lautasen tyhjäksi, muttei muista kertaakaan laittaneensa haarukkaa suuhunsa.