Vuodet kuluvat, lapset kasvavat, opiskelu vaihtuu arkiseksi työnteoksi, parisuhde laimistuu ja elämästä tulee liian tuttua. Itsestä tulee turta ja onnellisuudesta tulee turhaa.

Olen jälleen tässä. Kaiken tämän vanhan edessä aivan kuin en koskaan aikaisemmin olisi ollut. Miten helposti sitä unohtaakaan kaiken menneen ja toisaalta muistaa liiankin hyvin. Muistaa oikeastaan niin hyvin, että sitä on alkanut kaivata. On kaivannut sellaista tilaa, jossa hahmotti omat ääriviivansa. Ne ovat pikkuhiljaa ohentuneet, haalistuneet ja lopulta kadonneet. Aivan kuin jokin olisi pyyhkinyt niitä vaivihkaa, aina kun selkänsä käänsi ja uskalsi katsoa vähän pidempään. (Viuh viuh) jokin niitä pyyhki siellä koko ajan. Jokin joka opetteli olemaan hiljaa, olemaan kunnolla ja asiallisesti, käyttäytymään.

Niin, käyttäytymiseksi sitä kai kutsutaan, kun osaa väkijoukoissa huutaa kirosanoja sisäisesti päästämättä pienintäkään ääntä. Kun osaa syödä lautasensa tyhjäksi ja olemaan välittämättä niistä hiljaisista pistoista rintakehällä, jotka kehottavat oksentamaan tomaattikeiton ravintolan valkoiselle pöytäliinalle, kulahtaneiden tekokukka-asetelmien lomaan. Kun osaa hymyillä kauniisti ja nyökäyttää päätään hyväksyvästi, samalla kun päästää suustaan ne tutut sanat "no, ihan hyvää", vaikka tekisi mieli kysyjälle vastata, että "Mitäs helvettiä se sinulle kuuluu, mitä minulle kuuluu, varsinkaan kun et aikaisemminkaan minun kuulumisistani ole kiinnostunut ollut. Etkä varmasti ole valmis kuulemaan sitä, mitä todella sitten kuuluu. Ja kuule niitä kuulumisia onkin tänään ennenkuulumattoman paljon, aivan roppakaupalla. Että otas kuule oikein esimerkillisen hyvä haara-asento, että jaksat siinä seisoskella tovin jos toisenkin kun vaihdellaan tässä vähän kuulumisia".

Kun osaa käyttäytyä, antaa itsestään hyvän kuvan. Siinä on kuulkaas oikein kaksikymmentä sekuntia aikaa, kun tapaa uuden ihmisen, antaa itsestään hyvä ensivaikutelma. Ja minulle on aina opetettu, että se on ensiarvoisen tärkeää, millaisen ensivaikutelman itsestään antaa. Sitä opettelee antamaan itsestäni hyvän kuvan. Olen saanut siitä aivan palautettakin! En toki suoraan, koska eihän me täällä ketään ole totuttu suoraan päin naamaa kehumaan, sen voisi äkkiä tulkita nuoleskeluksi. Mutta jokatapauksessa, minua kuulemani mukaan on opittu pitämään aivan asiallisena ihmisenä, josta saa hyvän ensivaikutelman. Siihen se hyvyys sitten jääkin. Ensivaikutelmaan.

Kaikki nämä vuodet sitä huomaa eläneensä ensivaikutelmiensa varassa. Siihen jää oikeastaan koukkuun, hyvän ensivaikutelman antamiseen. Siihen jää koukkuun niin pahasti, että ei enää osaa antaa itsestään muunlaista kuvaa. Sitä jää leijumaan ensivaikutelmansa varaan ja pikkuhiljaa (viuh viuh) siitä tulee totuttua. Sitä turtuu ja onnellisuudesta tulee turhaa.