Neljän henkilön ydinperhe, omituinen sattumien summa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Isätön poika, jonka elämäntehtävä on isona lentää, vaikkei äiti siitä niin pitäisikään. Poika, josta tiedän tulevan jotain, jotain minkä en vielä tiedä olevan mahdollistakaan. Poika, joka on niin raastavan nokkela, niin pelottavan älykäs jo näin pienenä, että äitiä hirvittää mihin sen kanssa vielä joutuu. Siinä pojassa on jotain outoa, sen silmissä on taivas, ripsireunainen. Se poika tietää mitä tahtoo, se ottaa mitä tahtoo, vaikkei mitään pahaa kellekään toivo. Se on niin vilkas, niin vilkas että sen perässä ei pysy kukaan, eikä kai ole tarviskaan, lentäköön kun kerran osaa.

 

Isällinen poika, joka on niin pieni vielä, että ei siitä pysty luonneanalyysiä vääntämään. Äitinsä kaltainen siitä pitäisi tulla, mikäli astrologiaan on uskomista. Vaativa, rönsyilevä, iloista helskyvä nauru, tuli jalkojen alla ja se pakottaa liikkumaan. Jalat eivät vielä kunnolla kanna, kun se jo lähtee. Intoa täynnä koko mies, hyvää tahtoa, oveluuttakin, mutta viisautta ei ainakaan muille jakaa. Maalaisjärkeä korkeintaan. Mutta pitkälle se pääsee, puhumalla.

 

Tavallinen suomalainen mies. Ei puhu, mutta pussaa, liiankin kanssa, varsinkin kun toinen osapuoli ei ole kovin suostuvainen. Mies joka ei muista mitään, ei varsinkaan niitä tärkeitä asioita, niitä joita ei edes koskaan sanottu ääneen. Niitä se ei näe, vihjeitä tulevasta. Rakastaa vaan.

Muutti viikon päästä minulle, vuoden päästä pyysi kauppaan sormusta sovittamaan. Vähän päästä vaihteli vaippoja ja kantoi kaupasta äidille noodeleita ja danonen vaniljajugurttia. Katsoi sydän syrjällään kun rakas etsi itseään koulun penkiltä, kirjan sivuilta, internetin loputtomilta keskustelupalstoilta, jääkaapista, viemäristä. Katsoi vaan ja rakasti. Kertaakaan ei sanonut että menee, eikä tule takaisin.

Ei varmaan uskalla miettiä mitä tulee tapahtumaan, mihin tässä joudutaan, kaikessa onnessamme. Tai ehkä se ei osaa ajatella, ainakaan se ei osaa sanoa mitä se ajattelee, on hiljaa vaan. Hiljaa, niin kauan että toinen on ehtinyt jo kirjoittaa mielessään romaanin kaikista ongelmakohdistaan ja sitten se tulee viereen, ottaa kädestä ja kysyy että oltaisko me valmiita menemään nukkumaan.

Se on täydellinen mies minulle, vaikkei sitä enää haluakaan. Kyllä minä sitä rakastan, ei tässä siitä ole kyse! Mutta en vain jaksa antaa itsestäni mitään, pientäkään palaa, kun en suostu ottamaan mitään keneltäkään tilalle. Jos antaa, eikä ota ollenkaan, ei tule täydeksi enää koskaan. Tyhjentyy tyhjentymistään, kunnes jäljelle jää enää kasa irtonaisia lauseita.