Olen ollut sairaalassa vain kahdesti elämässäni.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ensimmäisellä kerralla olin siellä viisi pitkää päivää, viisi uneliasta ja itkettyä päivää. Sairaanhoitajat ja lääkärit vilistivät huoneessani mittaamassa milloin mitäkin arvoja ja ronkkimassa minua. Antoivat ne jonkun toisen ihmisen vertakin pussista, se tuntui jotenkin vastenmieliseltä, tunsin itseni tosi säälittäväksi ja raukkamaiseksi. Ne istuivat sänkyni vieressä yöllä ja kuuntelivat miten itkin voimattomuuttani ja pelkojani, lohduttivat että hyvin minä selviän. Kyselivät joka aamu tahdonko kipulääkettä vai pystynkö jo omin avuin käymään vessassa. Suihkuun jos tahdoin, täytyi soittaa hoitaja paikalle ja mihinkään pidemmälle kävelylle ei tietenkään ollut asiaa. Yhtenä päivänä kävivät kääntämässä sängyn päädyn alas, kun maailma tuntui katoavan. Siinä maatessani pää alaspäin ja katsellessani ikkunasta ulos päätin, että tänne minä en tule enää ikinä.

 

Toisella kerralla minulla oli mies siellä. Tai ei se siellä koko aikaa ollut, mutta kaiket illat se siellä istui minun päätä silittämässä, kun minä itkin että tahdon jo kotiin. Oikeasti olisin tahtonut että kaikki muut menevät kotiin ja minä jään sinne loppuiäkseni, toisinsanoen paluu normaalielämään pelotti mielettömästi. Tunsin itseni rumaksi ja kaikin puolin oksettavaksi ihmiseksi, vaikka niin olisi pitänyt hehkua onnesta. Ihmettelin siinä yhtenä päivänä että mitähän hittoa minä siellä teen, kun ei sinne pitänyt enää koskaan mennä. No, onkai se coolia kun saa kertoa että on ollut oikein sairaalahoidossa.

Niin siis ei minulla mitään hätää ole ollut, minusta on vain tullut äiti.

 

Mutta noin niin kuin muuten olen ollut erittäin hyväkuntoinen koko elämäni. Minulla ei ole koskaan ollut kipsiä tai edes minkäänlaista sidettä. Kadehdin kouluikäisenä kavereita jotka teloivat itseään milloin missäkin, ja pääsivät luistamaan uimahallireissuista kun siteeseen pakattua sormea ei saanut kastella. Ei minulla varmaan ole ollut edes aivotärähdystä, paitsi tosi pienenä kun temppuilin sohvalla ja luistin käsinojan yli tipuin päälleni olohuoneen parketille.

 

Kovassa kuumeessa olen ollut kerran, siis muistikuviini pohjautuen. Makasin äidin ja isän isossa sängyssä peittojen alla ja huusin että laittakaan telkkari hiljemmalle. Kuulin kuinka isä katselee telkkarista formulakisoja ja kiihdyttävien autojen ulina aiheutti minulle hirveää päänsärkyä ja oksetusta. Äiti väitti ettei isä edes ole kotona, mutta ei se paljon silloin helpottanut. Vakavaa vatsaflunssaa minulla on ollut vasta aikuisiällä.

 

Vaikea kissa-allergiakin puhkesi vasta ensimmäisen lapseni jälkeen. Se toki onkin kyllä sitten todella vaikea, viisi minuuttia kissataloudessa ja otsani on täynnä punaisia palleroista, silmät verestävät ja luomet ovat kuin santapaperia, paitsi karheampia, kurkku turpoaa umpeen ja hengitys pihisee, nenästä vuotaa vettä ja päässä jyskyttää. Viime kesänä sain myös ensimmäisen kerran oireita koivun siitepölystä, mikä oli toisaalta vapauttavaa. Minun ei tarvinnut tuulettaa, eikä käydä hakemassa postia, saati sitten viettää aikaa ulkona lasteni kanssa. Elämä oli mielenkiintoista.

 

Minulla ei ole diabetestä, verenpainetautia, reumaa, syöpää, astmaa, laktoosi-intoleranssia. Ei migreeniä (paitsi ajoittain), välilevynpullistumaa, rytmihäiriöitä, sukupuolitauteja tai osteoporoosia. Ei edes keuhkoahtaumatautia tai metabolista oireyhtymää. Ei yhden yhtäkään diagnoosia minkäänlaisesta elämää hankaloittavasta sairaudesta. Hitto.