Semmoinen ystävä, joka on koko ajan, vaikkei tässä olisikaan. Semmoinen tyttö joka juoksee ilman kenkiä soratiellä, ei se hidasta kun ei sitä satu. Ei sitä mikään pieni satu, tai sattuu se, muttei niin paljon että sen takia kannattaisi huolestua. Se on jo kertaalleen haudattu elävältä ja silti se hengittää.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se on rakas, niin rakas. Se pitää minutkin hengissä ja se on liikaa vaadittu yhdelle ihmiselle, minusta. En tiedä mihin minä joutuisin ilman sitä, vaikka välillä en sen aivoja jaksakaan käsittää. Välillä kun tuntuu siltä että me emme ymmärrä toisiamme, eikä meistä ole mitään hyvää toisillemme, tulee niin kova ikävä, että on pakko rutistaa sitä matkan päähän. En mä tiedä tunteeko se sitä, vaikka välillä minusta kyllä tuntuu, että se seisoo vieressä ja hymyilee.

 

Se on niin paljon vahvempi kuin minä. Se on pelottava. Se on liian looginen ja liian paljon kaikkea. Se on liian hyvä. Se on niin parempi kuin minä. Se selviää kaikesta paljon helpommin kuin minä. Se on kokenut niin paljon että se ei enää hätkähdä pikkujutuista. Se on niin paljon enemmän kuin minä. Se ei ole niin kuin minä.

 

Se ei ymmärrä minua. Se ei ymmärrä mitä tämä kaikki on, miksi olen tällainen. Se ei näe kaikkea ja siltikin näkee. Se tietää milloin minä valehtelen ja milloin olen pettänyt sen luottamuksen. Se haistaa sen jo kaukaa. Se tietää, että minä ajattelen sitä, vaikken aina jaksakaan soittaa sille. Se tietää, ettei sen tarvi vastata minun sähköposteihin sen takia että minä tietäisin sen rakastavan minua.

 

Minulla ei ole muuta. Minulla ei ole ketään muuta, muut ovat tyhjää. Minä olen muille tyhjää, minä en pidä kenestäkään, minä en muodosta ihmissuhteita. Minä haluan olla yksin, vaikka silloin kuolenkin ikävään. Minä tarvitsen ihmisiä, mutta en ole ansainnut muiden seuraa. En ansaitse muiden ystävyyttä, kun en kuitenkaan ole niiden arvoinen, en minä jaksa kauaa samaa ihmistä. Minä kyllästyn, vaihdan. Ja siksi en saa ystävystyä kehenkään, en saa omistaa sellaista jonka kanssa menen terassille. Minä itken yksin keittiön pöydän vieressä, kun minulla ei ole ketään kenen kanssa menisin terassille. Hymyilen ja nostan pääni, sanon: minä en tarvitse ketään.

 

Sitä siipipuolta enkeliä minä tarvin. Se ylentää minut ja itsensä. Se tekee itsestäni sittekin elämisen arvoisen ja se saa minu kärsimään kovemmin kuin muut. Se jaksaa kuunnella minua ja se tietää mitä minä sanon. Se on kuin:

Ei oo montaa, ne mahtuu yhteen kouraan

joista varmasti tietää

et ne näkee kun ne katsoo

ja sen kaiken ymmärtää

 

Se ei ole tässä.

Se ei ole tässä nyt kun minä sitä tarvin.

Se ei ole tässä silloin kun minä sitä tarvin ja siksi minä en pidä siitä.

Sillä on omakin elämä ja siksi minä en pidä siitä.

Minulla ei ole ja siksi minä en pidä siitä.